Kirjoitin jo viime vuonna perusteellisemman tekstin kotitalousvähennyksestä, joten tällä kertaa keskityn ainoastaan siihen mitä nyt muuttuu.
Tilanne nyt?
Tällä hetkellä lain mukaan saa vähentää
2)
kotitalousvähennykseen oikeuttavasta työstä ennakkoperintälain 25 §:ssä
tarkoitetulle ennakkoperintärekisteriin merkitylle tuloveron
alaista toimintaa harjoittavalle maksetusta työkorvauksesta 45
prosenttia. (TVL 127b§)
Lakia on tulkittu niin, että yrityksen
tulee olla Suomessa merkitty ennakkoperintärekisteriin, jotta
kotitalousvähennyksen saa tehdä.
Mitä muuttuu?
Verovuodesta 2013 lähtien kotitalousvähennyksen saa myös muualla kuin Suomessa, EU/ETA-alueella tehdystä vähennyksen edellytykset täyttävästä työstä. Yrityksen ei siis tarvitse olla merkitty Suomessa ennakkoperintärekisteriin, jotta vähennyksen voisi saada. Vähennystä voi hakea takautuvasti vuonna 2007 ja sen jälkeen
EU/ETA-maissa tehdyistä kotitalousvähennykseen oikeuttavista töistä.
Tuloverolakia muutetaan seuraavasti:
2) kotitalousvähennykseen oikeuttavasta työstä ennakkoperintälain
(1118/1996) 25 §:ssä tarkoitetulle ennakkoperintärekisteriin merkitylle
tuloveronalaista toimintaa harjoittavalle maksetusta työkorvauksesta 45
prosenttia; vastaava vähennys voidaan tehdä myös toisessa Euroopan
talousalueeseen kuuluvassa valtiossa tehdystä työstä maksetusta
työkorvauksesta, jos verovelvollinen osoittaa, ettei suorituksen
saajalla ole ennakkoperintälain 26 §:ssä tarkoitettuja laiminlyöntejä; (uusi TVL 127b)
Hallituksen esitys HE 87/2012
Miksi?
Tämän vuoksi. EU:n komissio totesi, että Suomen nykyinen kotitalousvähennys on EU-oikeuden ja tarkemmin ottaen palvelujen vapaan liikkumisen vastainen veroetu. Lakia muutetaan vastaamaan EU:n komission kantaa.
Mitä sitten?
Viimeistään tämä muutos kumoaa koko kotitalousvähennyksen alkuperäisen idean. Uusimmassa (5.joulukuuta 2012) Veronmaksajien keskusliiton julkaisemassa Taloustaidossa oli kirjoitettu verotuksen kansainvälistymisestä ja sivuttu myös tätä kotitalousvähennysasiaa. Artikkelissa oli haastateltu asiantuntijana Helsingin yliopiston professori Marjaana Helmistä (kirjoittanut myös aika pitkän liudan kv-verotukseen liittyviä artikkeleita ja yleisteoksia), joka myös totesi, että paras olisi, kun saataisiin "vähennysviidakko pois ja veropohja mahdollisimman laajaksi."
perjantai 7. joulukuuta 2012
keskiviikko 5. joulukuuta 2012
Siirtohinnoittelua ja maailmankauppaa
Siirtohinnoitteludokumentointi kuulema työllistää hyvin. Siitä en niin tiedä, mutta tiistain luennolla tutustuimme ainakin pintaraapaisun verran siirtohinnoitteluun. Mistä oikein on kyse?
Joidenkin arvailujen mukaan 60 % maailmankaupasta on konsernien sisäistä kauppaa. Konserniksi kutsutaan lähiyhtiöiden muodostamaa kokonaisuutta. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että useampi yhtiö omistaa toisensa. Konserni muodostuu esimerkiksi silloin, jos Suomi Oy omistaa 100% Ruotsi AB:stä. Tällöin konsernin sisäisellä kaupalla tarkoitetaan niitä liiketoimia, joita Suomi Oy ja Ruotsi AB tekevät keskenään. Siirtohinnoittelussa on kyse siitä, kuinka nuo sisäiset liiketoimet tulisi hinnoitella.
Miksi tästä sitten ollaan kiinnostuneita? Nykyisen oikeustilan perusteella niin sanottu rajat ylittävä tuloksentasaus ei ole ainakaan avoimesti sallittua. Käytännössä rajat ylittävällä tuloksentasauksella tarkoitetaan yrityksen verotettavan tuloksen siirtämistä erinäisin järjestelyin alhaisempien veroasteiden maihin. Kun esimerkiksi Suomessa näyttäisi ensi vuoden alussa olevan korkeampi yhteisöverokanta kuin Ruotsissa, saman konsernin sisällä olisi tietysti järkevää pyrkiä siirtämään koko verotettava tulos Ruotsiin, jolloin konsernin kokonaisveroaste jäisi alhaisemmaksi.
Konsernin sisäisen kaupan avulla tulosta voitaisiin siirtää esimerkiksi siten, että Ruotsi AB myy ylihintaan Suomi Oylle hyödykkeitä, jolloin Ruotsi AB:n myyntitulot kasvavat (ja tulos paranee) ja Suomi Oy:n ostot lisääntyvät (tulos heikkenee).
Konsernien sisäiseen kauppaan ja siirtohinnoitteluun on kuitenkin lainsäädännössä puututtu. Suomen sisäisestä lainsäädännöstä pykälät löytyvät verotusmenettelylain 14a-c§:sta (siirtohinnoitteludokumentointi) sekä 31§ (siirtohinnoitteluoikaisu). Lähtökohtana siirtohinnoittelulle on markkinaehtoperiaate: konsernin sisäiset liiketoimet tulisi hinnoitella samoin kuin konsernin ulkopuolelle suuntautuvat liiketoimet. Yli- tai alihintaan liiketoimia ei siis saa tehdä.
Käytännössä siirtohinnoittelu tapahtuu valitun menetelmän avulla: markkinahintavertailulla, jälleenmyyntihinnalla, kustannusvoittolisällä, liiketoiminettomarginaalilla tai voitonjakamismenetelmällä. Siirtohinnoitteludokumentoinnissa on kyse nimenomaan siitä, että nämä konsernin sisäiset liiketoimet on tietyissä tilanteissa dokumentoitava. Dokumentit on tarvittaessa pyrittävä esittämään Verohallinnolle esimerkiksi verotarkastuksen yhteydessä.
Agressiivista verosuunnittelua löytyy toki aina, ja näitä järjestelyjä on mahdollista suorittaa nytkin muilla kuin siirtohinnoittelun keinoilla. Itseäni tässä siirtohinnoittelussa hämää lähinnä se, että jos ja kun konsernit ovat kasvaneet niin suuriksi, että niiden asema markkina-alueilla on monopolimainen tai ogliopolimainen, mihin liiketoimia pitäisi verrata? Jos konsernin yritykset käyvät kauppaa ainoastaan konsernin muiden yhtiöiden kanssa, mitään siirtohinnoittelumenetelmien vaatimia sisäisiä/ulkoisia verrokkeja ei edes ole olemassa.
Maailmankauppa tuntuu olevan yhä tiukemmin muutamien isojen toimijoiden hallussa, eikä valtioilla ole voimaa (eikä halua?) puuttua siihen.Muutoksen tulisi tapahtua myös näiden markkinoiden ulkopuolella, paikallisten toimijoiden keinoin.
Joidenkin arvailujen mukaan 60 % maailmankaupasta on konsernien sisäistä kauppaa. Konserniksi kutsutaan lähiyhtiöiden muodostamaa kokonaisuutta. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että useampi yhtiö omistaa toisensa. Konserni muodostuu esimerkiksi silloin, jos Suomi Oy omistaa 100% Ruotsi AB:stä. Tällöin konsernin sisäisellä kaupalla tarkoitetaan niitä liiketoimia, joita Suomi Oy ja Ruotsi AB tekevät keskenään. Siirtohinnoittelussa on kyse siitä, kuinka nuo sisäiset liiketoimet tulisi hinnoitella.
Konsernin sisäisen kaupan avulla tulosta voitaisiin siirtää esimerkiksi siten, että Ruotsi AB myy ylihintaan Suomi Oylle hyödykkeitä, jolloin Ruotsi AB:n myyntitulot kasvavat (ja tulos paranee) ja Suomi Oy:n ostot lisääntyvät (tulos heikkenee).
Konsernien sisäiseen kauppaan ja siirtohinnoitteluun on kuitenkin lainsäädännössä puututtu. Suomen sisäisestä lainsäädännöstä pykälät löytyvät verotusmenettelylain 14a-c§:sta (siirtohinnoitteludokumentointi) sekä 31§ (siirtohinnoitteluoikaisu). Lähtökohtana siirtohinnoittelulle on markkinaehtoperiaate: konsernin sisäiset liiketoimet tulisi hinnoitella samoin kuin konsernin ulkopuolelle suuntautuvat liiketoimet. Yli- tai alihintaan liiketoimia ei siis saa tehdä.
Käytännössä siirtohinnoittelu tapahtuu valitun menetelmän avulla: markkinahintavertailulla, jälleenmyyntihinnalla, kustannusvoittolisällä, liiketoiminettomarginaalilla tai voitonjakamismenetelmällä. Siirtohinnoitteludokumentoinnissa on kyse nimenomaan siitä, että nämä konsernin sisäiset liiketoimet on tietyissä tilanteissa dokumentoitava. Dokumentit on tarvittaessa pyrittävä esittämään Verohallinnolle esimerkiksi verotarkastuksen yhteydessä.
Agressiivista verosuunnittelua löytyy toki aina, ja näitä järjestelyjä on mahdollista suorittaa nytkin muilla kuin siirtohinnoittelun keinoilla. Itseäni tässä siirtohinnoittelussa hämää lähinnä se, että jos ja kun konsernit ovat kasvaneet niin suuriksi, että niiden asema markkina-alueilla on monopolimainen tai ogliopolimainen, mihin liiketoimia pitäisi verrata? Jos konsernin yritykset käyvät kauppaa ainoastaan konsernin muiden yhtiöiden kanssa, mitään siirtohinnoittelumenetelmien vaatimia sisäisiä/ulkoisia verrokkeja ei edes ole olemassa.
Maailmankauppa tuntuu olevan yhä tiukemmin muutamien isojen toimijoiden hallussa, eikä valtioilla ole voimaa (eikä halua?) puuttua siihen.Muutoksen tulisi tapahtua myös näiden markkinoiden ulkopuolella, paikallisten toimijoiden keinoin.
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Osuustoiminnasta osa 1
Alla oleva teksti on Co-op Network Studies -yliopistoverkoston COOP7-kurssin ensimmäinen oppimistehtävä. Laitan tekstin nyt ihan sellaisenaan tähän.
--------------------------------
Mitä suomalaisen osuustoimintaliikkeen historiasta voidaan oppia?
-Tarkastelussa Markus Seppelinin Osuustoiminnan jalanjäljillä
Johdanto
Tässä tekstissä tarkastelen lyhyesti Markus Seppelinin Osuustoiminnan jalanjäljillä -julkaisun (2000) pohjalta mitä voimme oppia suomalaisen osuustoiminnan historiasta.(1) Tarkastelu painottuu yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin näkökulmiin.
Olen jakanut tekstini kolmeen osaan. 1) Ensimmäisenä käsittelen sitä, miten osuustoiminta ratkaisi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella muun muassa yhteiskunnalliseen eriarvoistumiseen ja maaseudun köyhtymiseen liittyviä ongelmia. 2) Toiseksi tarkastelen osuuskuntien fuusioitumista 1960-luvulta lähtien, osuuskuntien kasvun vaikutusta osuuskuntien toimintaan ja osuuskuntien päätöksenteon etääntymistä jäsenistöstään. 3) Kolmanneksi arvioin nykyisen osuustoiminta-liikkeen kehittymistä ja osuustoiminnan tulevaisuuteen liittyviä haasteita.
1. Yhteiskunnallinen eriarvoistuminen ja osuustoiminnan synty
Aluksi yhteistoiminta vastasi ennen kaikkea vähävaraisemman kansanosan kohtaamiin haasteisiin. Jo ennen osuustoimintaliikkeen syntyä esimerkiksi viljelijät muodostivat työliittoja ja järjestivät talkoita, jotta kiireelliset maataloustyöt saataisiin hoidettua ajallaan.Varsinainen osuustoiminta syntyi Suomessa 1800-luvun loppupuolella, kun teollistumisen ja markkinoiden asteittaisen vapauttamisen myötä taloudellinen hyvinvointi alkoi jakautua yhä epätasaisemmin. Työväestön, käsityöläisten ja maaseudun pienviljelijöiden keskuudessa jokapäiväinen toimeentulo muodostui ongelmaksi. Osuustoiminnasta tulikin lopulta keino parantaa omaa asemaansa uudenlaisessa, teollistuneessa yhteiskunnassa.(2)
Tänä 1800-luvun lopusta 1900-luvun puoleen väliin kestäneenä ajanjaksona osuustoiminta oli nimenomaan keino ratkaista eriarvoistumiseen liittyviä ongelmia taloudellisesti vähävaraisemman kansanosan keskuudessa. Esimerkiksi maaseuduille perustettujen osuuskauppojen jäsenistö koostui alusta alkaen työväestöstä ja maanviljelijöistä. (3) Vuonna 1899 perustettu Pellervo-seura piti huolta maalaisväestön sivistämisestä, ja osuustoiminta levisi nopeasti eri aloille kuten tavaroiden välitykseen (Hankkija 1905), raha- ja luottomarkkinoille (OKO 1902) ja meijeritoimintaan (Voivientiosuusliike Valio 1905). (4)
2. Osuuskuntien kasvu ja päätöksenteon etääntyminen
Sotien ja säännöstelyn jälkeen 1960-luvulla Suomen osuuskauppojen keskusliiton tavoitteeksi asetettiin osuuskauppojen koon suurentaminen fuusioimalla. Pieniä kyläkauppoja lopetettiin ja toimintaa keskietettiin yhä kasvaviin asutuskeskuksiin. Myös markkinoiden kansainvälistyminen vaikutti kotimaiseen kulutukseen ja painosti osuuskuntamuotoisia yrityksiä muuttamaan ja tehostamaan toimintaansa. (5)
Osuuskuntien kasvaessa ja toiminnan kansainvälistyessä jäsenten vaikutusmahdollisuudet vähenivät, päätöksenteko etääntyi, liiketaloudelliset periaatteet tulivat hallitseviksi ja osuuskuntien yhteisötavoitteet jäivät taka-alalle. Suurten osuustoimintayksikköjen muodostuminen myös vähensi paikallistuntemuksen merkitystä ja osuustoiminnan joustavuutta. (6)
3. Osuustoimintaliikkeen kehittyminen, haasteet ja tulevaisuus
Suomalaisen osuustoiminnan historiasta voimme siis oppia ainakin kaksi asiaa. 1) Osuustoiminta on keino lisätä hyvinvointia ja toimeentuloa silloin kun yhteiskunnallinen eriarvoistuminen on suurta. 2) Osuuskunnan kasvaessa riittävän suureksi liiketaloudelliset periaatteet korvaavat helposti yhteisölliset tavoitteet ja päätöksenteko etääntyy jäsenistöstä.
Tuloerojen kasvu on ollut Suomessa erityisen voimakasta 1990-luvun alun verouudistusten jälkeen.(7) Viime vuosikymmeninä eri aloille onkin alkanut syntyä pienimuotoista uusosuuskuntia. Ne ovat tarjonneet esimerkiksi erilaisia hyvinvointipalveluja, kulttuuripalveluja, asuinpalveluja sekä vaihtoehtoisia elämänmuotoja. Tämä on tarkoittanut osuuskuntaliikkeen paluuta juurille, kun puhtaasti liiketoiminnallisten osuuskuntien rinnalle on syntynyt taas yhteisöllisyyttä korostavia yrityksiä. (8)
Uusosuuskuntien elinvoimaisuuden kannalta onkin varmasti tärkeää miettiä, olisiko niiden mahdollista toimia ikään kuin olemassa olevien markkinoiden ulkopuolella tai vaihtoehtona. Jos osuuskuntatoiminnan alkuperäisenä ajatuksena on ollut vähävaraisempien toimeentulon turvaaminen ja hyvinvoinnin lisääminen, ei yhteisöllisyyden hylkääminen rajattoman kasvun edessä ole mielekästä. Yritysmaailman kansainvälistyminen on tuonut tullessaan yhä enemmän fuusioita sekä konsernirakenteita ja sen myötä eriarvoistumista esimerkiksi veropohjan karatessa ulkomaille päättäjien käsistä. Julkaisussaan Seppelin toteaakin, että "Helppoa yhteistoiminnallisten periaatteiden ja arvojen soveltaminen liike-elämään ei kuitenkaan ole, koska liike-elämän toimintatapa länsimaissa on kehittynyt selkeästi yksilöllisyyttä ja kilpailua korostavaan suuntaan."(9) Kun pienten toimijoiden on yhä vaikeampaa toimia markkinoiden asettamilla ehdoilla voidaan kysyä, onko näille markkinoille edes järkevää pyrkiä. Uusosuuskuntien ei siis ehkä kannata ainakaan ensisijaiseksi tavoitteekseen ottaa kilpailua isoja, kansainvälisiä konserneja vastaan, vaan niiden onnistuminen voisi ennemminkin perustua paikalliseen osaamiseen, joustavaan päätöksentekoon ja vahvaan alueelliseen yhteisöllisyyteen.
Alaviitteet:
(1) Seppelin, Markus. 2000. Osuustoiminnan jalanjäljillä. Katsaus suomalaisen osuustoimintaliikkeen historiaan.Helsingin yliopiston osuustoimintainstituutin julkaisuja.
(2) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 11-13.
(3) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 36.
(4) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 30-33.
(5) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 62-67.
(6) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 83-84.
(7) Ks. tarkemmin esim. Tuomala, Matti. 2009. Forssan ohjelman tavoite progressiivisesta tuloverotuksesta on herätettävä henkiin. Teoksessa: Alaja, Antti (toim.). Oikeudenmukainen verotus. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. s. 59-74.
(8) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 90-91.
(9) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 105
--------------------------------
Mitä suomalaisen osuustoimintaliikkeen historiasta voidaan oppia?
-Tarkastelussa Markus Seppelinin Osuustoiminnan jalanjäljillä
Johdanto
Tässä tekstissä tarkastelen lyhyesti Markus Seppelinin Osuustoiminnan jalanjäljillä -julkaisun (2000) pohjalta mitä voimme oppia suomalaisen osuustoiminnan historiasta.(1) Tarkastelu painottuu yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin näkökulmiin.
Olen jakanut tekstini kolmeen osaan. 1) Ensimmäisenä käsittelen sitä, miten osuustoiminta ratkaisi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella muun muassa yhteiskunnalliseen eriarvoistumiseen ja maaseudun köyhtymiseen liittyviä ongelmia. 2) Toiseksi tarkastelen osuuskuntien fuusioitumista 1960-luvulta lähtien, osuuskuntien kasvun vaikutusta osuuskuntien toimintaan ja osuuskuntien päätöksenteon etääntymistä jäsenistöstään. 3) Kolmanneksi arvioin nykyisen osuustoiminta-liikkeen kehittymistä ja osuustoiminnan tulevaisuuteen liittyviä haasteita.
1. Yhteiskunnallinen eriarvoistuminen ja osuustoiminnan synty
Aluksi yhteistoiminta vastasi ennen kaikkea vähävaraisemman kansanosan kohtaamiin haasteisiin. Jo ennen osuustoimintaliikkeen syntyä esimerkiksi viljelijät muodostivat työliittoja ja järjestivät talkoita, jotta kiireelliset maataloustyöt saataisiin hoidettua ajallaan.Varsinainen osuustoiminta syntyi Suomessa 1800-luvun loppupuolella, kun teollistumisen ja markkinoiden asteittaisen vapauttamisen myötä taloudellinen hyvinvointi alkoi jakautua yhä epätasaisemmin. Työväestön, käsityöläisten ja maaseudun pienviljelijöiden keskuudessa jokapäiväinen toimeentulo muodostui ongelmaksi. Osuustoiminnasta tulikin lopulta keino parantaa omaa asemaansa uudenlaisessa, teollistuneessa yhteiskunnassa.(2)
Tänä 1800-luvun lopusta 1900-luvun puoleen väliin kestäneenä ajanjaksona osuustoiminta oli nimenomaan keino ratkaista eriarvoistumiseen liittyviä ongelmia taloudellisesti vähävaraisemman kansanosan keskuudessa. Esimerkiksi maaseuduille perustettujen osuuskauppojen jäsenistö koostui alusta alkaen työväestöstä ja maanviljelijöistä. (3) Vuonna 1899 perustettu Pellervo-seura piti huolta maalaisväestön sivistämisestä, ja osuustoiminta levisi nopeasti eri aloille kuten tavaroiden välitykseen (Hankkija 1905), raha- ja luottomarkkinoille (OKO 1902) ja meijeritoimintaan (Voivientiosuusliike Valio 1905). (4)
2. Osuuskuntien kasvu ja päätöksenteon etääntyminen
Sotien ja säännöstelyn jälkeen 1960-luvulla Suomen osuuskauppojen keskusliiton tavoitteeksi asetettiin osuuskauppojen koon suurentaminen fuusioimalla. Pieniä kyläkauppoja lopetettiin ja toimintaa keskietettiin yhä kasvaviin asutuskeskuksiin. Myös markkinoiden kansainvälistyminen vaikutti kotimaiseen kulutukseen ja painosti osuuskuntamuotoisia yrityksiä muuttamaan ja tehostamaan toimintaansa. (5)
Osuuskuntien kasvaessa ja toiminnan kansainvälistyessä jäsenten vaikutusmahdollisuudet vähenivät, päätöksenteko etääntyi, liiketaloudelliset periaatteet tulivat hallitseviksi ja osuuskuntien yhteisötavoitteet jäivät taka-alalle. Suurten osuustoimintayksikköjen muodostuminen myös vähensi paikallistuntemuksen merkitystä ja osuustoiminnan joustavuutta. (6)
3. Osuustoimintaliikkeen kehittyminen, haasteet ja tulevaisuus
Suomalaisen osuustoiminnan historiasta voimme siis oppia ainakin kaksi asiaa. 1) Osuustoiminta on keino lisätä hyvinvointia ja toimeentuloa silloin kun yhteiskunnallinen eriarvoistuminen on suurta. 2) Osuuskunnan kasvaessa riittävän suureksi liiketaloudelliset periaatteet korvaavat helposti yhteisölliset tavoitteet ja päätöksenteko etääntyy jäsenistöstä.
Tuloerojen kasvu on ollut Suomessa erityisen voimakasta 1990-luvun alun verouudistusten jälkeen.(7) Viime vuosikymmeninä eri aloille onkin alkanut syntyä pienimuotoista uusosuuskuntia. Ne ovat tarjonneet esimerkiksi erilaisia hyvinvointipalveluja, kulttuuripalveluja, asuinpalveluja sekä vaihtoehtoisia elämänmuotoja. Tämä on tarkoittanut osuuskuntaliikkeen paluuta juurille, kun puhtaasti liiketoiminnallisten osuuskuntien rinnalle on syntynyt taas yhteisöllisyyttä korostavia yrityksiä. (8)
Uusosuuskuntien elinvoimaisuuden kannalta onkin varmasti tärkeää miettiä, olisiko niiden mahdollista toimia ikään kuin olemassa olevien markkinoiden ulkopuolella tai vaihtoehtona. Jos osuuskuntatoiminnan alkuperäisenä ajatuksena on ollut vähävaraisempien toimeentulon turvaaminen ja hyvinvoinnin lisääminen, ei yhteisöllisyyden hylkääminen rajattoman kasvun edessä ole mielekästä. Yritysmaailman kansainvälistyminen on tuonut tullessaan yhä enemmän fuusioita sekä konsernirakenteita ja sen myötä eriarvoistumista esimerkiksi veropohjan karatessa ulkomaille päättäjien käsistä. Julkaisussaan Seppelin toteaakin, että "Helppoa yhteistoiminnallisten periaatteiden ja arvojen soveltaminen liike-elämään ei kuitenkaan ole, koska liike-elämän toimintatapa länsimaissa on kehittynyt selkeästi yksilöllisyyttä ja kilpailua korostavaan suuntaan."(9) Kun pienten toimijoiden on yhä vaikeampaa toimia markkinoiden asettamilla ehdoilla voidaan kysyä, onko näille markkinoille edes järkevää pyrkiä. Uusosuuskuntien ei siis ehkä kannata ainakaan ensisijaiseksi tavoitteekseen ottaa kilpailua isoja, kansainvälisiä konserneja vastaan, vaan niiden onnistuminen voisi ennemminkin perustua paikalliseen osaamiseen, joustavaan päätöksentekoon ja vahvaan alueelliseen yhteisöllisyyteen.
Alaviitteet:
(1) Seppelin, Markus. 2000. Osuustoiminnan jalanjäljillä. Katsaus suomalaisen osuustoimintaliikkeen historiaan.Helsingin yliopiston osuustoimintainstituutin julkaisuja.
(2) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 11-13.
(3) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 36.
(4) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 30-33.
(5) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 62-67.
(6) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 83-84.
(7) Ks. tarkemmin esim. Tuomala, Matti. 2009. Forssan ohjelman tavoite progressiivisesta tuloverotuksesta on herätettävä henkiin. Teoksessa: Alaja, Antti (toim.). Oikeudenmukainen verotus. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. s. 59-74.
(8) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 90-91.
(9) Ks. tarkemmin Seppelin, 2000, s. 105
perjantai 2. marraskuuta 2012
Muutokset 2013: Pankkivero
Valtiovarainministeriö julkaisi tiedotteen talousarvioesityksen 2013 verolaeista jo 17.9.2012. Tarkoituksenani on tarkastella täällä jossain vaiheessa ainakin osaa noista verovuoden 2013 muutoksista viime vuotiseen tapaan. Tänään julkaistua luonnosta (pdf) pankkiverosta tuosta aiemmasta tiedotteesta ei kuitenkaan vielä löytynyt.
Mikä?
Pankkivero. Pankkiveroa ei ole syytä sekoittaa rahoitusmarkkinaveroon.
Kuka maksaa?
Suomalaiset talletuspankit. Myös ulkomaisten pankkikonsernien suomalaiset tytäryhtiöt ovat verovelvollisia.
Milloin?
Määräaikaisesti vuosina 2012-2015, kerran vuodessa.
Kenelle maksetaan?
Valtiolle.
Vähennyskelpoisuus?
Ei vähennyskelpoinen verotuksessa, niin kuin eivät verot yleensäkään ole.
Kuinka maksetaan?
Oma-alotteisesti. Pankit siis itse laskevat veron määrän vuosittain ja tilittävät sen Verohallinnolle.
Kuinka paljon?
0,125 % pankin vakavaraisuuslaskennan mukaisten riskipainotettujen erien yhteismäärästä
Viime vuosina esimerkiksi Ruotsi, Saksa ja Tanska ovat ottaneet käyttöön eri tyyppisiä vakausmaksuja tai pankkiveroja. Näiden tavoitteena on ollut paikata finanssikriisin aiheuttamia kustannuksia tai varautua tuleviin kriiseihin. Mitään yhtenäistä järjestelmää ei kuitenkaan ole ollut olemassa.
Euroopan unionissa on kuitenkin nyt valmisteilla kriisinhallintadirektiivi, jossa määritellään yhdenmukaiset periaatteet ja kriteerit kriisinratkaisurahastojen keräämiselle. Direktiivin kansallisten säännösten soveltaminen alkaisi ehdotuksen mukaisesti vuoden 2015 alusta, jonka vuoksi vuoden 2013 alusta Suomessa mahdollisesti sovellettavaksi tuleva kansallinen pankkiverokin on määräaikainen. Määräaikaisuus sekä valmisteilla oleva direktiivi saattavat ehkäistä pankkikonsernien yritysjärjestelyjä, vaikka sellaisia huuteluja eri suunnilta alkoi heti tiedotteen julkaisun jälkeen kuuluakin. Ahneuden määrällä ei taida olla tässäkään rajoja.
Pankkiverolla tavoitellaan vuosittain 170 miljoonan euron verotuloja, jotka tulisivat sellaisenaan suoraan valtion kassaan.
Pankkien toiminta on ollut suhteellisen paljon uutisissa finanssikriisin yhteydessä, mutta tuntuu silti, että itse pankkijärjestelmää ei juurikaan kyseenalaisteta. Myös talletuspankkien ja investointipankkien välinen raja vaikuttaa varsin hämärältä. Itseäni jossain määrin jopa ahdista kehitys, jossa esimerkiksi käteismaksuja pyritään vähentämään ja (luotto)korttien käyttöä edistämään. Menemättä sen enempää tähän raha-asiaan.. nojoo, tuntuu hassulta, että jopa pienille vauvoille avataan pankkitilejä sen enempää asiaa miettimättä tai kyseenalaistamatta ja vastineet siirtyvät krediitteinä bittiavaruudessa.
Tai: Tiedätkö sinä kenelle varojasi pankista allokoidaan? Minä en ainakaan tiedä. Tiedän vain näytöllä näkyvän luvun, mutten sitä, onko tuota lukua enää oikeasti olemassa. Kuka muistaa kuinka moninkertaisesti maailmalla pyörivät rahat on lainattu?
Minä kannatan pankkiveroa. Ylipäätänsä kaikki kehitys, joka pyrkii jollain tavoin vaikuttamaan ehkäisevästi rahoituksella, investoinneilla, talletuksilla ja vastaavilla kikkailuun ja keinotteluun tuntuu tällaisena aikana suotuisalta. Nykyisen pankkijärjestelmän toimimattomuus tuli esiin varsin karulla tavalla finanssikriisin yhteydessä. Pankkien vakavaraisuussäännökset ovat vain yksinkertaisesti olleet liian löyhiä ja lainanannot liian kauas todellisuudesta karanneita.
Ajatelkaapa: Kuinka absurdia on, että on mahdollista lainata jotain, jota ei ole olemassa, ja ajalla on olemassa hinta?
Tai: Olisiko nykyistä pankkijärjestelmää mahdollista korvata?
Mikä?
Pankkivero. Pankkiveroa ei ole syytä sekoittaa rahoitusmarkkinaveroon.
Kuka maksaa?
Suomalaiset talletuspankit. Myös ulkomaisten pankkikonsernien suomalaiset tytäryhtiöt ovat verovelvollisia.
Milloin?
Määräaikaisesti vuosina 2012-2015, kerran vuodessa.
Kenelle maksetaan?
Valtiolle.
Vähennyskelpoisuus?
Ei vähennyskelpoinen verotuksessa, niin kuin eivät verot yleensäkään ole.
Kuinka maksetaan?
Oma-alotteisesti. Pankit siis itse laskevat veron määrän vuosittain ja tilittävät sen Verohallinnolle.
Kuinka paljon?
0,125 % pankin vakavaraisuuslaskennan mukaisten riskipainotettujen erien yhteismäärästä
Viime vuosina esimerkiksi Ruotsi, Saksa ja Tanska ovat ottaneet käyttöön eri tyyppisiä vakausmaksuja tai pankkiveroja. Näiden tavoitteena on ollut paikata finanssikriisin aiheuttamia kustannuksia tai varautua tuleviin kriiseihin. Mitään yhtenäistä järjestelmää ei kuitenkaan ole ollut olemassa.
Euroopan unionissa on kuitenkin nyt valmisteilla kriisinhallintadirektiivi, jossa määritellään yhdenmukaiset periaatteet ja kriteerit kriisinratkaisurahastojen keräämiselle. Direktiivin kansallisten säännösten soveltaminen alkaisi ehdotuksen mukaisesti vuoden 2015 alusta, jonka vuoksi vuoden 2013 alusta Suomessa mahdollisesti sovellettavaksi tuleva kansallinen pankkiverokin on määräaikainen. Määräaikaisuus sekä valmisteilla oleva direktiivi saattavat ehkäistä pankkikonsernien yritysjärjestelyjä, vaikka sellaisia huuteluja eri suunnilta alkoi heti tiedotteen julkaisun jälkeen kuuluakin. Ahneuden määrällä ei taida olla tässäkään rajoja.
Pankkiverolla tavoitellaan vuosittain 170 miljoonan euron verotuloja, jotka tulisivat sellaisenaan suoraan valtion kassaan.
Pankkien toiminta on ollut suhteellisen paljon uutisissa finanssikriisin yhteydessä, mutta tuntuu silti, että itse pankkijärjestelmää ei juurikaan kyseenalaisteta. Myös talletuspankkien ja investointipankkien välinen raja vaikuttaa varsin hämärältä. Itseäni jossain määrin jopa ahdista kehitys, jossa esimerkiksi käteismaksuja pyritään vähentämään ja (luotto)korttien käyttöä edistämään. Menemättä sen enempää tähän raha-asiaan.. nojoo, tuntuu hassulta, että jopa pienille vauvoille avataan pankkitilejä sen enempää asiaa miettimättä tai kyseenalaistamatta ja vastineet siirtyvät krediitteinä bittiavaruudessa.
Tai: Tiedätkö sinä kenelle varojasi pankista allokoidaan? Minä en ainakaan tiedä. Tiedän vain näytöllä näkyvän luvun, mutten sitä, onko tuota lukua enää oikeasti olemassa. Kuka muistaa kuinka moninkertaisesti maailmalla pyörivät rahat on lainattu?
Minä kannatan pankkiveroa. Ylipäätänsä kaikki kehitys, joka pyrkii jollain tavoin vaikuttamaan ehkäisevästi rahoituksella, investoinneilla, talletuksilla ja vastaavilla kikkailuun ja keinotteluun tuntuu tällaisena aikana suotuisalta. Nykyisen pankkijärjestelmän toimimattomuus tuli esiin varsin karulla tavalla finanssikriisin yhteydessä. Pankkien vakavaraisuussäännökset ovat vain yksinkertaisesti olleet liian löyhiä ja lainanannot liian kauas todellisuudesta karanneita.
Ajatelkaapa: Kuinka absurdia on, että on mahdollista lainata jotain, jota ei ole olemassa, ja ajalla on olemassa hinta?
Tai: Olisiko nykyistä pankkijärjestelmää mahdollista korvata?
torstai 1. marraskuuta 2012
Yhteisöjen verotiedot julki myös vero.fi:ssä
Valtiovarainministeriö tiedotti tänään, että yhteisöjen julkiset tuloverotustiedot ovat ensimmäistä kertaa saatavilla myös vero.fi:stä. Yhteisöjä ovat esimerkiksi osakeyhtiöt ja osuuskunnat. Yhteisöt maksoivat verovuoden 2011 verotettavasta tulostaan (joka yksinkertaistettuna muodostuu kun yrityksen myynneistä vähennetään kulut) veroa yhteisöverokannan mukaan 26 %.
Uudistuksella halutaan edistää verotuksesta käytävän keskustelun avoimuutta.
Uudistus on todellakin askel oikeaan, avoimempaan suuntaan. Toki tiedot ovat aiemminkin olleet saatavilla Verohallinnon toimistoista asiakaspäätteiltä tai puhelimitse, mutta uudistuksen myötä kynnys tarkastella haluamansa yhteisön verotusta madaltuu reippaan askeleen.
Viime vuosina verotukseen on tuntunut liittyvän kaikenlaista salamyhkäisyyttä ja sen tavoittelua, on ollut puheita hallintarekisteröidyistä osakkeista, konsernien sisäisiä lainoja, väliyhteisöjä ja veropakolaisuutta. Myös verolainsäädäntö itsessään luo itelleen ongelman omalla monimutkaisuudellaan - ilman asiantuntemusta saatavilla olevia tietoja voi olla mahdoton kommentoida saati tarkastella kriittisesti.
Yhteisöjen verotuksen valvontaan tarvitaan muutakin kuin virkakoneistoa. Toivottavasti uudistus tuo mukanaan aimo annoksen tutkivaa journalismia ja kansalaisaktivismia.
Yhteisöjen tuloverotietoja voi tarkastella täältä.
Uudistuksella halutaan edistää verotuksesta käytävän keskustelun avoimuutta.
Uudistus on todellakin askel oikeaan, avoimempaan suuntaan. Toki tiedot ovat aiemminkin olleet saatavilla Verohallinnon toimistoista asiakaspäätteiltä tai puhelimitse, mutta uudistuksen myötä kynnys tarkastella haluamansa yhteisön verotusta madaltuu reippaan askeleen.
Viime vuosina verotukseen on tuntunut liittyvän kaikenlaista salamyhkäisyyttä ja sen tavoittelua, on ollut puheita hallintarekisteröidyistä osakkeista, konsernien sisäisiä lainoja, väliyhteisöjä ja veropakolaisuutta. Myös verolainsäädäntö itsessään luo itelleen ongelman omalla monimutkaisuudellaan - ilman asiantuntemusta saatavilla olevia tietoja voi olla mahdoton kommentoida saati tarkastella kriittisesti.
Yhteisöjen verotuksen valvontaan tarvitaan muutakin kuin virkakoneistoa. Toivottavasti uudistus tuo mukanaan aimo annoksen tutkivaa journalismia ja kansalaisaktivismia.
Yhteisöjen tuloverotietoja voi tarkastella täältä.
tiistai 2. lokakuuta 2012
Mihin vie EU-verotuksen tie?
Valtiovarainministeriö tiedotti tänään, että Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen tapasi verokomissaari Algirdas Šemetan. Tiedotteessa kerrotaan muun muassa, että keskustelua on käyty laaja-alaisesti ajankohtaisista veroasioista. Tällaisia olivat muun muassa Suomessakin viime päivinä puhuttanut rahoitusmarkkinavero sekä veroparatiisien ja veronkierron vastaiset toimet.
EU-vero-oikeuden ja siihen liittyvän sääntelyn taustalla on kuitenkin kaksi eriävää suuntaa. Ennen näitä väliaikaisia veroratkaisuja ja varmasti kehittäviäkin keskusteluja kiinnostaisi vähän tietää, että kumpaan suuntaan tässä nyt ollaan menossa. Nämä kaksi suuntaa ovat tietysti
1. Vahvemman liittovaltion luominen --> unionin sisämarkkinoiden kehittäminen --> jäsenvaltioiden verotuksen yhdenmukaistaminen
2. Liittovaltion purkaminen tai siitä irrottautuminen --> unionin sisämarkkina-ajatuksesta luopuminen --> jäsenvaltioiden verosuvereniteetin kasvu
Saksa ja Ranska ajavat rahoitusmarkkinaveroa ja tiiviimpää yhteistyötä, Ruotsi ja Iso-Britannia taas ovat irtisanoutuneet koko hankkeesta. Suomi harkitsee, lähteekö mukaan veron valmisteluun. Yhteisen rahoitusmarkkinaveron voimaansaattaminen olisi askel kohti liittovaltiokehitystä.
Katso myös:
- Aiempi kirjoitus rahoitusmarkkinaverosta
- Osittain aiheeseen liittyen on tänä vuonna ilmestynyt väitöskirjakin: Matti Urpilaisen Vapaa liikkuvuus ja verosuvereniteetti Euroopan Unionin sisämarkkinoilla.
EU-vero-oikeuden ja siihen liittyvän sääntelyn taustalla on kuitenkin kaksi eriävää suuntaa. Ennen näitä väliaikaisia veroratkaisuja ja varmasti kehittäviäkin keskusteluja kiinnostaisi vähän tietää, että kumpaan suuntaan tässä nyt ollaan menossa. Nämä kaksi suuntaa ovat tietysti
1. Vahvemman liittovaltion luominen --> unionin sisämarkkinoiden kehittäminen --> jäsenvaltioiden verotuksen yhdenmukaistaminen
2. Liittovaltion purkaminen tai siitä irrottautuminen --> unionin sisämarkkina-ajatuksesta luopuminen --> jäsenvaltioiden verosuvereniteetin kasvu
Saksa ja Ranska ajavat rahoitusmarkkinaveroa ja tiiviimpää yhteistyötä, Ruotsi ja Iso-Britannia taas ovat irtisanoutuneet koko hankkeesta. Suomi harkitsee, lähteekö mukaan veron valmisteluun. Yhteisen rahoitusmarkkinaveron voimaansaattaminen olisi askel kohti liittovaltiokehitystä.
Katso myös:
- Aiempi kirjoitus rahoitusmarkkinaverosta
- Osittain aiheeseen liittyen on tänä vuonna ilmestynyt väitöskirjakin: Matti Urpilaisen Vapaa liikkuvuus ja verosuvereniteetti Euroopan Unionin sisämarkkinoilla.
maanantai 23. huhtikuuta 2012
Romanikerjäläisen kilpailijat
Koko talven Kauppahallin kulmalla tai Hämeensillalla pahvimuki kädessä kököttänyt romanimummu on saanut seuraa. Lämpimät säät ovat houkutelleet piiloistaan kaikenlaisia rahanpyytäjiä, feissareita, katusoittajia, vittuilijoita ja kadunmiehiä. Kaupunkiin on noussut kerjäämisen markkinat. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja perusturvan kysymykset kuplivat mielessä. Kenelle pitäisi antaa, kun itsellä on melkein joka tapauksessa enemmän?
Ensimmäinen tapaus oli juuri tuossa Kauppahallin kulmalla. Kaksi mielestään varmasti vitsikästä nuortamiestä pilottitakit ja uudet maihinnousukengät yllänsä olivat rustanneet lapulle "kotimainen vaihtoehto". Romanimummu istui vieressä ryysyt kurtussa.
Toinen tapaus oli muutaman kymmenen metrin päässä Mäkkärinkulmalla. Pispalan crustipunkkari oli uskaltautunut alas harjulta ja istunut alas pahvinpalan kanssa jossa luki "vähän rahaa elämiseen". Mietin olisiko vienyt sen kämpille suihkuun ja ruokkinut. Romanimummua ei näkynyt.
Kolmas tapaus oli vallannut Hämeensillan. Saksofonilla samoja säveliä soittanut vanhempi mieshenkilö oli avannut kotelonsa ja loi iloisia ja vähän pyytäviä katseita ohikulkijoihin. Romanimummulle ei ollut enää tilaa.
Neljäs tapaus sattui kotiovella, jossa sekavasti puhunut tukevahko keski-ikäinen mies vaati rahaa bussiin. Joopajoo, bussirahaa.
Viides, kuudes, seitsemäs tapaus. "Kiinnostaako ihmisoikeudet". "Olisko sulla vähän aikaa luonnonsuojelulle". "Moi, juteltaisko lasten oikeuksista". Romanimummu jäi innokkaan feissaajan jalkoihin.
Useimmiten sitä heittää lantin sinne tai tänne. Vielä useammin kävelee ohi ja toivoo olevansa näkymätön. Eikä sitä kai oikeasti haluaisi edes tehdä niin, haluaisi puhua, tervehtiä, kohdella kaikkia niin kuin siskoa tai veljeä.
Mutta kuitenkin.... tottuu niihin vähän pettyneisiin katseisiin. Saattaa tiuskaista, vaikkei tarkoita pahalla. Valehtelee. "Mä oon jo jäsen." Toivoo että saisi kävellä kadun päästä päähän ihan rauhassa. Kaipaa maalle tai pienempään kaupunkiin.
Perusoikeudet hiipivät julkisoikeudellisista suhteista hiljaa myös yksityisoikeudellisiin suhteisiin, kahden ihan tavallisen, luonnollisen henkilön välisiin suhteisiin. Ja hyvä niin. Mutta miten se voisi koskaan toimia, kun vieläkin on niitä, jotka laittavat meidät arvojärjestykseen?
Ensimmäinen tapaus oli juuri tuossa Kauppahallin kulmalla. Kaksi mielestään varmasti vitsikästä nuortamiestä pilottitakit ja uudet maihinnousukengät yllänsä olivat rustanneet lapulle "kotimainen vaihtoehto". Romanimummu istui vieressä ryysyt kurtussa.
Toinen tapaus oli muutaman kymmenen metrin päässä Mäkkärinkulmalla. Pispalan crustipunkkari oli uskaltautunut alas harjulta ja istunut alas pahvinpalan kanssa jossa luki "vähän rahaa elämiseen". Mietin olisiko vienyt sen kämpille suihkuun ja ruokkinut. Romanimummua ei näkynyt.
Kolmas tapaus oli vallannut Hämeensillan. Saksofonilla samoja säveliä soittanut vanhempi mieshenkilö oli avannut kotelonsa ja loi iloisia ja vähän pyytäviä katseita ohikulkijoihin. Romanimummulle ei ollut enää tilaa.
Neljäs tapaus sattui kotiovella, jossa sekavasti puhunut tukevahko keski-ikäinen mies vaati rahaa bussiin. Joopajoo, bussirahaa.
Viides, kuudes, seitsemäs tapaus. "Kiinnostaako ihmisoikeudet". "Olisko sulla vähän aikaa luonnonsuojelulle". "Moi, juteltaisko lasten oikeuksista". Romanimummu jäi innokkaan feissaajan jalkoihin.
Useimmiten sitä heittää lantin sinne tai tänne. Vielä useammin kävelee ohi ja toivoo olevansa näkymätön. Eikä sitä kai oikeasti haluaisi edes tehdä niin, haluaisi puhua, tervehtiä, kohdella kaikkia niin kuin siskoa tai veljeä.
Mutta kuitenkin.... tottuu niihin vähän pettyneisiin katseisiin. Saattaa tiuskaista, vaikkei tarkoita pahalla. Valehtelee. "Mä oon jo jäsen." Toivoo että saisi kävellä kadun päästä päähän ihan rauhassa. Kaipaa maalle tai pienempään kaupunkiin.
Perusoikeudet hiipivät julkisoikeudellisista suhteista hiljaa myös yksityisoikeudellisiin suhteisiin, kahden ihan tavallisen, luonnollisen henkilön välisiin suhteisiin. Ja hyvä niin. Mutta miten se voisi koskaan toimia, kun vieläkin on niitä, jotka laittavat meidät arvojärjestykseen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)